keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Värianalyysi: Keltainen

Mä syvästi toivon, etten ole ainoa joka joskus miettii leffojen kansia katsellessaan että miksi kansissa on juuri ne värit ja vaikuttaakohan ne värit jotenkin houkuttelevammin ostajaansa ja muuta vastaavaa... Noh, mä opiskelen tilasomistusta ja tiedän mitä ne värit sisustuksessa tarkoittaa, mutta se ei tarkoita että elokuvakansissa pätee samat lait. Tänään olen tuijotellut kolmea keltaista elokuvakantta jotka hyllystäni pilkistää ja miettinyt pitäisikö ne tunkea vierekkäin koska ne häiritsee mua kun ne on ihan eri paikoissa (minullako pakkomielteitä?), ja sitten aloin miettimään että näissä leffoissa on aika paljon samoja piirteitä:


Kick-Ass, The Men Who Stare at Goats ja Kill Bill... noh... kaikissa on väkivaltaa, mustaa huumoria ja väkivallalla ilmi tuotua mustaa huumoria. Kaikki on omalla tavallaan omalaatuisia leffoja, joissa on ilmiselviä sankareita. Ja sankareista puheenollen mulla on kaksi keltaiseen menevääkin vielä...


Spider-Manit. Sankarikategoriaahan sekin. Miksi sankarileffoissa on niin paljon keltaista? Ja etenkin kelta-mustaa? On myös musta-keltaista, kun on kyse vähän synkemmästä sankaritarinasta.


Syy miksi pistin nuo kaksi päällekäin, oli se että fonttikin tuntuu olevan usein tuo caps lock-paksu selkeä fontti, kun on sarjisleffoista kyse... Hassua.

Mutta asiaan palatakseni, keltainen on sisustuksessa tosi varovaisesti käytetty väri (ja vähistä keltaisista leffakansista päätellen, sama pätee myös niihin), mutta ne ilmentää myös iloa ja levottomuutta... Noh, levottomia nuo leffat on mutta en menisi sanomaan Kill Billiä kovin "iloiseksi" elokuvaksi. Keltainen tuntuu olevan leffakansissa sellainen "tässä leffassa räiskyy ja räjähtelee, tule katsomaan!". En ymmärrä miksi, mutta niin se vain näyttäisi olevan...

Tämä oli ihan pointitonta jaarittelua mutta ajattelin jakaa kuitenkin teidän kanssanne, jos vaikka löytyisi kohtalontovereita jotka myös pähkäilee leffakansien kanssa?

maanantai 20. helmikuuta 2012

Directing is not a piece of cake

Movie Mondayn 37. haaste oli kertoa lempiohjaajiensa top 3. Vastauksia ei tarvinnut tällä kertaa kauaa miettiä...

1. Roman Polanski

"I never made a film which fully satisfied me."
Rosemaryn painajainen, Chinatown, Vuokralainen, Yhdeksäs Portti, Pianisti, The Ghost Writer... ah. Tämä mies on luova, outo ja erikoinen, enkä tiedä ketään joka olisi sopinut ohjaamaan Pianistia paremmin.

2. Tim Burton

"...you always have to feel like it's gonna be the greatest movie ever, even if it's a... you know... piece of crap."
Totta kai mies joka käyttää lempinäyttelijääni elokuvissaan, ansaitsee myös maininnan. Nightmare before Christmas oli lapsuuteni lempielokuvia ja vähän iän karttuessa myös Batmanit. Big Fish on puhdasta kultaa ja Edward Scissorhands puhdasta rakkautta...

3. Milos Forman

"Give me $100,000 and I will make the film for $100,000. Give me $10m and I will make the film for $10m. Give me $100m and I will spend it."
Tämä on aika erikoista että mies jolta tiedän vain kaksi elokuvaa, on päässyt top kolmeeni, mutta täytyy sanoa että ne kaksi elokuvaa ovat ihan yhtä hyviä kuin Burtonin ja Polanskinkin elokuvat... Kyseessä ovat tietysti siis Amadeus ja Yksi lensi yli käenpesän. Etenkin Amadeus oli ala-asteen viimeisillä luokilla ja yläasteen ensimmäisillä tosi paljon kulutettu elokuva ja heitti mut todella pitkään kestäneeseen Mozart-fanikierteeseen.


...Mutta täytyy myös antaa erikoismaininta Andy ja Lana Wachowskille, jotka ovat ohjanneet Matrixit sekä yhden lempielokuvistani, V for Vendettan.

maanantai 13. helmikuuta 2012

maanantai 6. helmikuuta 2012

My Girl

Movie Mondayn 35. haaste oli kertoa elokuvasta joka tiivistää nuoruutta ja sen merkitystä mielestäsi sillä tavalla että elokuvasta voi sanoa "just tollasta mun nuoruus oli". Kyseessä sai olla joko joku nuorena useasti kulutettu elokuva tai sellainen jonka olet nähnyt vanhempana... Noh, minun on vastaus on se ensimmäinen optio.


My girl (1991), tunnettu Suomessa nimellä "Tyttöni mun" on mielestäni surullisen realistinen tarina ja pystyn samaistumaan hyvin tarinan päähenkilöön, Vadaan. Vada kokee samoja asioita kuin minä kyseisessä iässä; sopeutumattomuutta poikamaisen käytöksen takia, läheisen kuolema, ignooraava isä, ensimmäinen ihastuminen... Kaikista ikävyyksistä huolimatta Vada sai voimia päihittää kaiken ikävän ja surun ja onnistui jatkamaan elämää tuntematta syyllisyyttä ja tuskaa.
Sen jälkeen kun VHS jossa Tyttöni mun oli, hajosi, en ole katsonut tätä leffaa enkä osaa sanoa haluanko edes. Saattaa olla että flashpackeina vyöryvät lapsuudenmuistot voisi olla liian ikäviä...

perjantai 3. helmikuuta 2012

6. Sarja-arvostelu: Vampire Diaries


Pääosissa: Nina Doprev, Paul Wesley & Ian Somerhalder
IMDB: 8.0/10

Yeeess, I know... Kuinka kliseistä.... ja silti niin pirun koukuttavaa. 

Vampire Diaries on L. J. Smithin samannimiseen kirjasarjaan perustuva ohjelma, joka kertoo Elena Gilbert-nimisestä, 17-vuotiaasta tytöstä joka jäi orvoksi vanhempiensa kuoltua auto-onnettomuudessa. Elena oli myös autossa mukana, mutta selviytyi hengissä. Kaikkien teinin perusongelmien lisäksi Elena kärsii siis syyllisyyttä vanhemmistaan ja joutuu vahtimaan narkkaripikkuveljeään, ettei tämä tee mitään typerää. Ja jos tässä ei ole vielä tarpeeksi draamaa, hänen kouluunsa saapuu Stefan Salvatore, hyvännäköinen mutta mysteerinen poika joka osoittaa heti kiinnostusta Elenaa kohtaan. Ja tietysti, Stefan on vampyyri. Kuulostaako jo tarpeeksi Twilightilta (jos ei oteta lukuun vanhempien kuolemaa)? Noh, tässä on se merkittävin, valtaisa ero Twilightin kaltaisen ameeba-angstikeijutarinan ja Vampire Diariesin välillä: Damon Salvatore, Stefanin HOT pahis veli. Damon on moraaliton, käytöstavaton ja julma vampyyri joka juo ihmisverta ja aiheuttaa toisille tuskaa huvinvuoksi, kun Stefan taas elää vain eläimen verellä ja on hyvin inhimillinen. 
Syy miksi Elena onnistuu kuitenkin herättämään molempien Salvatorien huomion, on että hän on kuin täydellinen kopio veljesten yhteisestä rakastajattaresta, Katherinesta. Damon ei kuitenkaan aio antaa Stefanin olla onnellinen Elenan kanssa, vaan alkaa tuottaa tahallaan ongelmia Mystic Fallsissa. Kuvioihin saapuu tietysti lopulta myös noitia, ihmissusia, ja jopa itse Katherine...

Myönnetään, että Vampire Diaries ei ole käsikirjoitukseltaan niitä loistavimpia ja yllättävimpiä, kaikkine high school-kliseedraamoineen, mutta en mene sanomaan, etteikö sarja olisi viihdyttävä muilla tavoilla. Esimerkiksi visuaalisesti moni asia on toteutettu hienosti, musiikeilla on hyvin tehostettu tunnelmaa ja näyttelijöissä ei ole valittamista. Nina Doprev tuntuu selviytyvän melko hyvin tuplaroolistaan Elenana ja Katherinena, vaikka täytyy sanoa että Elenalla tuntuu välillä olevan ilmeet hukassa ja Katherine taas tuntuu olevan välillä liikkeiltään ja ilmeiltään enemmän wannabe-badass kuin oikea badass. Damon taas osaa olla badass että herkkä tilanteen tullen... Koskahan Elena jo päätyisi yhteen Damonin kanssa? Stefan on niin tylsä Edward Cullen-kopio että siihen on kyllästynyt jo ensimmäisen kauden aikana... Kaiken kaikkiaan sarja on mielestäni ihan katsottava jos siltä ei odota liikoja ja tykkää hiukan kliseisyyksistä ja high school draamasta.

Traileri 1. jaksosta:


Katsottuna: n. 2 tuotantokautta
Arvosana: 3½ / 5


torstai 2. helmikuuta 2012

5. Sarja-arvostelu: Sherlock


Luojat: Mark Gatiss & Steven Moffat
Pääosissa: Benedict Cumberbatch & Martin Freeman
IMDB: 9.1/10

Sherlock Holmes, tuo minun kaikkien aikojen suosikkietsiväni, fiktiivisten hahmojen lempparini, elämäni suola jonka loi jumala Sir Arthur Conan Doyle... Myönnän olevani todella nirso Sherlock Holmesin filmatisointien suhteen ja olen kymmenen vuotta elämästäni viettänyt uskoen siihen että vain Peter J. W. Huggins, alias Jeremy Brett, on ainoa oikea Holmes-näyttelijä. En pidä Basil Rathbonen Holmes-elokuvista, enkä varsinkaan Robert Downey juniorin versioista (suorastaan inhoan tätä jälkimmäistä filmatisointia, jo pelkkä ajatus Holmesin muokkaamisesta 1800-luvun James Bondiksi pistää vihoiksi...). Olin siis lievästi ennakkoluuloinen tarttuessani BBC:n luomaan Sherlock-sarjaan, jossa Sherlock Holmes on 2000-luvulla elävä konsultoiva etsivä, joka kirjojen sijaan pitää yllä kotisivuja ja sen sijaan että hän lähettäisi näsäviisaita kirjeitä poliisilaitokselle, hän lähettääkin tekstiviestejä reporttereille... Täytyy sanoa, että sarja veti minut mukaansa heti kun näin Benedict Cumberbatchin hakkaamassa ruumista hevosraipalla. 

Sarjassa on viiden tähden käsikirjoittajat, loistava ohjaus, hauskat musiikit ja mitä mainioin näyttelijäkaksikko, Benedict Cumberbatch (Sherlock) ja Martin Freeman (John). Mycroft Holmesin roolissa nähdään myös mainio Mark Gatiss, rouva Hudsonin roolissa Una Stubbs ja Sherlockin arkkivihollisena loistava ilmeiden hallitsija Andrew Scott. Tässä promo traileri maistiaisiksi teille jotka ette ole sarjaa nähneet...


Täytyy sanoa, että Sherlock Holmesin tuominen nykyaikaan ei ollut millään tapaa huono keksintö. Tietysti tarinoita on täytynyt muuttaa rajustikin alkuperäisiin nähden, mutta silti Holmesin uskollisille kirjafaneillekin löytyy ihania pikkuyllätyksiä, esimerkiksi Sherlock Holmesin repliikki "The game, Mrs Hudson, is afoot" on tuotu tarinaan "The game, Mrs Hudson, is on!" ja muuta vastaavaa. Ja tosiaan tuo ruumiin hakkaaminen hevosraipalla tapahtui myös alkuperäistarinassa joten oli aika hillitöntä että tekijät olivat ottaneet senkin mukaan sarjaan. 

Sherlock on, kuten hänen kuuluukin olla, hyvin... noh... nyt hukkasin sen sanan. Sherlock ymmärtää ihmisten tunteita vain tiettyyn pisteeseen asti ja keskittyy ymmärtämään heissä vain asioita joilla on merkitystä. Hän osaa arvioida ihmisistä hyvin paljon pelkällä vilauksella kyseisen henkilön kännykästä, solmiosta tai paidan hihoista, eikä häneltä jää mitään oleellista huomaamatta. Hän on kuitenkin melko tunteeton, eikä hallitse kanssakäymisiä muiden ihmisten kanssa, ja naisten suhteen hän on täysin toivoton... Tästä todisteena Molly Hooper, jota ei löydy alkuperäisistä Sherlock-tarinoista. Molly Hooper on omalla tavallaan  myös kömpelö ihmisten kanssa kommunikoimisessa, ja siksi hänen rakkautensa Sherlockia suhteen on surkuhupaisaa katsottavaa. Molly on kuitenkin todella ovelasti tarinaan tuotu hahmo, koska tämä onnistuu tuomaan Sherlockin inhimillisyyttä katsojille esiin, sen sijaan että Sherlock vaikuttaisi koko sarjan ajan olevan totaalinen kusipää. 

Kaiken kaikkiaan siis BBC:n Sherlock on jopa minun kaltaisen nirson ihmisen miellyttävä sarja, enkä koe sitä häväistyksenä Holmesia kohtaan koska 2000-luvun Sherlock on muutenkin niin toista universumia. Se on melkeinpä tuskaa, että tätä sarjaa tulee vain kolme jaksoa per kausi, koska odottaminen käy hirveäksi kun on näin koukussa kuin minä... Jaksoja on tosiaan vasta 6 tällä hetkellä; Study in Pink, Blind Banker, The Great Game, A Scandal in Belgravia, The Hounds of Baskerville ja The Reichenbach Fall. 



Katsottuna: 2 tuotantokautta
Arvosana: 5 / 5

I don't know!!!

Movie Mondayn 34. haaste oli kertoa näyttelijästä, joka ei ole ehkä mitenkään lahjakas mutta naamaltaan sellaista silmäkarkkia että häntä voi silti katsella vaikkei roolityöt sujuisikaan... *tuijottaa tietokoneruutua pitkän aikaa hiljaa*

...emmä tiä sellasia näyttelijöitä. Mä tykkään vaan lahjakkaista komistuksista ja lahjattomat on mun mielestä rumia jo siinä mielessä kun ne ei osaa näyttää muuta ku puupökkelöiltä. Vähän niinku Daniel Radcliffe. Mut se nyt teki roolinsa muutenki krapulassa tai kännissä niin onko ihmekään...

Star since child

Movie Mondayn 33. haaste oli kertoa lapsitähdestä josta pidät kaikkein eniten... Noh, mä olen suoraan sanottuna surkea lapsitähtitietäjä ja ensimmäinen joka mieleeni tuli oli Yksin Kotona-elokuvien tähti. Sitten mieleeni tuli eräs suloinen poika tuikkivine silmineen ja hyvine näyttelijäntaitoineen.

Asa Butterfield

Tällä pojalla on ura vasta hyvin aluillaan, mutta isoja rooleja tullut jo montakin kappaletta. Bruno Poika raidallisessa pyjamassa, Norman Nanny McPheessä, sekä tietysti Hugo. Toinen lapsukainen joka nyt järkytyksekseni paljastuikin vain itseäni vuoden nuoremmaksi:

Freddie Highmore

Missä välissä Finding Neverlandin Peter, Suklaatehtaan Charlie, Spiderwick-tarinoiden poika kasvoi? Olen järkyttynyt... Mutta kuitenkin siis, tykkäsin tämän pojan valtavista silmistä, etenkin Finding Neverlandissa... Eivät ole enää suuret silmät, nyyh...

Cartoons

Movie Mondayn 32. haaste oli kertoa itseään miellyttävistä piirretyistä. Noh, jos jätän suosiolla kaikki Hayao Miyazakin ihkutukset väliin ja pyrin pitäytymään näissä ei-itämaisissa tällä kertaa... No okei, jos sorrun yhteen japsien animaatioon... mutta vaan siks että se on yks mun Ultimate Suosikki. Sen sijaan että avautuisin siitä kuinka ihania Disneyn Lumikki, Prinsessa Ruusunen, Tuhkimo, Aladdin, Topi ja Tessu, Bernard & Bianca, Dumbo, Kaunotar ja Hirviö, Toy Story, Pieni Merenneito, Mulan, Robin Hood, Bambie ja Peter Pan mielestäni ovat (Leijonakuningas on yliarvostettu), avaudun siitä kuinka edellisestä Movie Mondayn haasteesta pääsi unohtumaan eräs ihana vampyyritarina, Vampire Hunter D.


Täytyy myöntää etten ole kovin suuri Ice Agen tai Shrek-elokuvien fani - joo, kyllä ne katsoo kerran tai kaksi, mutta ääh... Nemoa Etsimässä on yksi mahtavuuksista ja aivan uusimmista animaatioista olen rakastunut Megamindiin. Täytyy myöntää että olen tosi laiska katsomaan uusia animaatioita... Esim. Despicable Me, Prinsessa & Sammakko ja Up on näkemättä edelleen...

If you could only see the Beast you've made in Me

Movie Mondayn 31. haaste oli ylläpitäjille ehdottamani aihe, koskien synkkiä hahmoja, jotka saavat katsojansa pelon sijaan kiehtoutuneiksi...  Minulla riittää vastauksia. En ole mikään suuri noitien, aaveiden, ihmissusien tai merenneitojen (niiden ilkeiden merimiehiä syövien) ystävä, mutta sydämeni sykkii (tai jättää sykähdyksen väliin) muutaman vampyyrin ja erään lykaanin takia...


Underworld-elokuvat toivat mukanaan lykaanit, mukaanlukien heidän seksikkään johtajansa, Lucianin. Michael Sheen toi itsensä minun maailmankartoille tämän elokuvan kautta. Lykaanit ovat kiehtova pimeyden olentojen laji mutta Lucianin kuolema oli aivan typerä ja turha tapahtuma ensimmäisessä leffassa. Onneksi on olemassa 3. elokuva joka on pelkkää Luciania ja Sonjaa.


Gary Oldmanin roolityö toi Draculan aivan uudella tavalla henkiin... tai no niin paljon kuin vampyyri voi hengissä olla. 


Richard Roxburghin Dracula oli mielenkiintoinen omalla tavallaan, ja rakastan miehen aksenttia...


Queen of the Damned ja Lestat... ah... Myönnän olevani melkoinen vampyyri-friikki. Kaikki Anne Ricesta Bram Stokeriin kelpaa, mutta Twilight ei ole mikään vampyyritarina, se on kertomus angstaavasta keijumiehestä ja häneen rakastuvasta ameebasta. 



Speak no English

Movie Mondayn 30. haaste oli kertoa arvostamistaan ei-englanninkielisistä elokuvista. Kotimaisia ei lasketa, sillä nehän on jo käsitelty jo aiemmassa haasteessa.
Itselläni tuli mieleen heti eräs mainio trilogia.


Millennium-trilogia perustuu Stieg Larssonin kirjoihin ja on tähän mennessä ainoat minun mielestäni hyvät ruotsalaiset elokuvat (no okei, Veljeni leijonamieltä lukuunottamatta). Miehet jotka vihaavat naisia tempaisi mut heti mukaansa ja Noomi Rapacen roolityö Lisbeth Salanderina oli mahtava.


Tyttö joka leikki tulella oli juoneltaan jännittävämpi ja Lisbethin hahmoa rutosti syventävämpi, ja jäi tietysti niin jännittävään kohtaan että mun oli pakko katsoa Pilvilinna joka romahti samaan syssyyn. Niels Oprev on ohjannut elokuvat hyvin eikä käsikirjoitukseenkaan ole eksynyt mitään turhia lässytyksiä (henk koht en kuuntele ruotsinkieltä enempään kuin on pakko... haha).


Arséne Lupin on yksi ranskalaisten elokuvien suosikkejani, vaikka ne eivät teekään kirjoille oikeutta (mikäpä leffa tekisi..). Romain Duris on mahtava näyttelijä ja olen alkanut itseasiassa keräilemään kyseisen miehen elokuvia (mm. Paris on todella katsomisen arvoinen jos tykkäät Améliesta).


Surprisingly Good

Movie Mondayn 28. haaste oli kertoa iloisesti yllättävästä leffasta, jota kohtaan ei ollut minkäänlaisia positiivisia odotuksia. Mulle tää on aika vaikea koska mulla ei ole usein ennakkoluuloja elokuvista, ja elokuvat joita kohtaan on rajut ennakkoluulot, en katso ollenkaan (kuten Robert Downey juniorin Sherlock Holmes).

En keksi oikein muuta, kuin sen kerran kun siskoni saapui Amerikasta ja kertoi nähneensä siellä Johnny Deppin uuden elokuvan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous. Pian sen jälkeen elokuvasta alkoi tulla mainoksia ja olin hiukan ennakkoluuloinen... Siis... Johnny Depp + kunnon kaupallinen Hollywood-elokuva = Oh no?

No, voitte arvata kaksi kertaa, että Johnny eikä Hollywood tuottanut pettymystä. Olin myyty jo heti tässä kohtauksessa, kiitos musiikin ja Johnny Deppin.

They live forever in movies

Movie Mondayn 27. haaste olikin sellainen josta mulla riittää kaikenlaista aineistoa omassakin hyllyssä. Nimittäin Biography-elokuvat, eli johonkin oikeaan henkilöön perustuva filmatisointi. Minulla niitä riittää: The Libertine, Elisabet, Vatel, Finding Neverland, Public Enemies, Before Night Falls jne jne. Omia suosikkejani keksin kolme.


The Blow on harvinaisen yksinkertainen elokuva juoneltaan, mutta kun ajattelee että tapahtumat on tosia niin kyllä tulee ajatelleeksi että kyllä George Jung on kova äijä. George "Boston George" Jung oli siis yksi Yhdysvaltojen suurimpia huumeiden salakuljettajia aikanaan. Joskus laskettiin että jos olit ostanut kokaiinia Amerikassa 70- tai 80-luvulla, niin se oli 85% todennäköisyydellä Georgen salakuljettamaa. George on tällä hetkellä Texasissa kärsimässä vankilatuomiotaan joka päättyy 24.11.2014. Olen suoraan sanoen harkinnut, että jos olen hyvissä varoissa silloin, otan lentolipun Texasiin ja menen Georgea vastaan kun tämä pääsee ulos (en usko että olen ainoa...).


The Pianist on taas melko toisesta ääripäästä ja erittäin koskettava teos. Szpilmanin selviytymistarina on uskomattoman surullinen ja juuri oikean ohjaajan käsissä tehty. Kuka muka paremmin ohjaa elokuvaa holokaustista selvinneestä juutalaisesta kuin itse holokaustista selvinnyt juutalainen (jos joku ei tiennyt - köh, niinkuin Kyo ei tiennyt kuka edes on Roman Polanski - Polanski onnistui pakenemaan ghetosta aivan lapsena ja hänen isoäitinsä, äitinsä ja isänsä joutuivat erilleen keskitysleireille, Polanskin äiti joutui Auschwitziin ja kuoli siellä). The Pianistin avulla löysin myös yhden historiallisen henkilön jota idolisoin vieläkin tämän tekojen vuoksi. Kyseessä on siis tietysti Wilm Hosenfeld, natsipuolueen jäsen ja Saksan armeijan upseeri, joka salaa pelasti Szpilmanin ja monia muita puolalaisia varmalta kuolemalta. Wilm ei valitettavasti saanut ansaitsemaansa kohtaloa Saksan hävittyä, vaan hänet tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöleirille Neuvostoliittoon, jossa hän kuoli pahoinpitelyjen seurauksena aortan repeämään.


Immortal Beloved on yksi hienoimmista Gary Oldmanin elokuvista, vaikka en tiedä kuinka paljon se vastaa todellista Beethovenia - tässä filmatisoinnissahan on tulkittu, että Beethovenin kuolematon rakkaus on hänen veljensä vaimo, Johanna, mutta tästä ei ole vieläkään saatu varmuutta. En ole mikään historoitsija mutta tavallaan haluaisin uskoa juuri tähän versioon - en oikeastaan tiedä miksi. Ehkä sellainen dramaattisuus, kuin rakkaimpansa menettäminen omalle veljelleen, tekee hahmosta tavallista kiinnostavamman tai... jotain...
Musiikit ovat tietysti upeita tässä elokuvassa - yllättäen, nehän ovat Beethovenia - ja puvustuksessakaan ei turhemmin ole pihistetty... Hitsit, taidanpa katsoa sen leffan tänä yönä, alkoi tekemään mieli heti kun ajattelinkin koko leffaa.

Oh no...

Täältä se nyt tulee... vaikka kuinka yritin vältellä... Vuoden ensimmäiset joululöpinät!

Movie Mondayn 26. haaste nimittäin yllyttää kertomaan jouluajan legendaarisista leffoista. Niin kovasti kun mieleni tekisi kertoa Joulupukin kuumalinjan nostalgisuudesta niin se nyt ei valitettavasti ole elokuva... Mutta, ei hätä ole tämän näköinen, löytyy multa kaikkea muutakin.


Raymond Briggsin Lumiukko on jouluisin aina hyvä syy nousta aikaisin ylös joulupuurolle. Kyllähän tuon tarinan jo ulkoa muistaa ja voi kelata päänsä sisällä silmät kiinni mutta se nyt vain kuuluu jouluun ja sillä sipuli. Kyllä lumiukko täytyy aina nähdä.


Muistan pettyneeni vuosia sitten eräänä jouluna hyvin syvästi, koska silloin ei näytetty Joulupukki ja Noitarumpua. Oli kyllä vähällä ettei tullut soitettua Joulupukin kuumalinjaan ja kysyttyä että voisko pukki tulla tiputtamaan kyseisen leffan savupiipusta kun ei kerta tv:stä tullut. 


Ja mitä on joulu ilman Disneyä? Samusirkan joulutervehdys on aina ihanaa katsottavaa kaikessa monipuolisuudessaan. Eniten tykkään pätkästä jossa Joosef tulee ostamaan köyhältä pojalta (joka näyttää muuten ihan Mowglilta Viidakkokirjasta) aasin jolla viedä Maria Beetlehemiin.


Ja joulu ilman Skeleton Jackia? 


Mieleeni tulvi kolme hiukan epätunnettuakin jouluelokuvaa joita ei ole pitkään aikaan näkynyt, ja niistä yksi on David Copperfieldin tarina animaationa. Olisiko korkea aika YLE:lle tai MTV:lle palauttaa tämäkin jouluohjelmistoon? On kova ikävä Ken mua rakastaa-laulua...


Toinen vähän epätunnettu onkin sitten Ziggy's gift. En muista että olisin tätäkään hetkeen televisiosta nähnyt (mutta ah minä onnekas, minulla on se VHS:lle nauhoitettuna). 

Kolmas joka minun täytyy mainita on valitettavasti sellainen etten löytänyt siitä mitään kuvamateriaaliakaan. Muistan vain että tarinassa oli ruskea nalle, nimeltä Pena, joka kuului perheen pojalle. Perheen tytär kuiskaa sitten toiveensa Penalle, että hän haluaisi ikioman nallekarhun, ja niin Pena sitten päätyy etsimään sellaista tytölle, koska tämän kirje Joulupukille päätyy koiran hampaisiin. 
Muistaako kukaan muu tätä?

"Oh, that movie! ...nope, haven't seen it."

Movie Mondayn 25. haaste oli kertoa elokuvasta jonka kaikki varmasti tietää ja on nähnyt, mutta et suureksi häpeäksesi ole itse katsonut sitä kertaakaan. Minun häpeäni on kolminkertainen...



The Unknown

Movie Mondayn 23. haaste oli kertoa elokuvasta, joka ei ole mikään suuren budjetin ihme, eikä mitenkään suuresti jalustalle nostettu - eli sellainen mitätön leffan reppana jonka löysit ehkä kirpparilta tai ostit hetken mielijohteesta leffadivarista, ja ihmettelet nyt miksi kukaan muu ei tunne tätä aarteenkaltaista filmipätkää. Minun vastaukseni on elokuva, jonka arvostelun kirjoitin tänne juuri taannoin.


Why the art students never look out of the window in the morning?
- So they have something to do in the afternoon
Kyseessä on siis yksi lempielokuvistani ikinä, David Caffreyn ohjaama, Colin Batemanin romaanista tehty elokuva Divorcing Jack. Tässä mitä kirjoitin elokuvasta arvostelussani:

Dan Starkey on nokkelasananinen, irlantilainen reportteri kotoisin Belfastista, ja häneltä on jäänyt aikuistumisvaiheessa vastuuntunto hiukan vähemmälle. Hän ryypiskelee joka viikko, kutsuu tuntemattomia kotiinsa ja haaveilee joskus toisista naisista vaikka on naimisissa. Hän ei koskaan uskonut pääsevänsä olemaan uskoton, koska kaikki joiden kanssa hän olisi halunnut niin tehdä, olivat täysin saavuttamattomissa.
Kunnes hän tapasi Margaretin.
Valitettavasti Danin vaimo Trish yllättää kaksikon jo pelkästään suutelusta ja potkaisee Danin kadulle ja polttaa tämän 300 punnan Sex Pistols-vinyylin paahtimessa. Tämä tosin vain provosoi Dania pettämään ja niin tämä päätyy viettämään öitään Margaretin luona, kunnes eräs yö menee täydellisesti pieleen. Palattuaan hakemasta pizzaa Dan löytää Margaretin verisenä henkihieverissä ja viimeisinä sanoinaan tämä sanoo: "Voro... Jack."

Surkeiden sattumusten sarja jatkuu, kun Dan onnistuu vahingossa tappamaan Margaretin äidin kaatamalla tämän portaissa ja selviää että Margaret oli kuuluisan poliitikon tytär sekä vankilaan joutuneen pahamaineisen ryöstäjän tyttöystävä. Pian Dania jahtaavat kaikki mahdolliset poliisit sekä Margaretin poikaystävän rikolliskaverit ja Danin vaimo Trish kidnapataan. Dan lähtee yksinäiselle vaellukselle selvittämään kuka tappoi Margaretin ja minkä takia, ja kuka on kidnapannut hänen vaimonsa. Ja kuka on Jack?


Divorcing Jack on suoraansanottuna yksi suosikkielokuvistani, koska se ei pröystäile erikoisefekteillä eikä muillakaan hienouksilla. Elokuvan täydellisyys perustuu täysin käsikirjoitukseen, huumoriin ja näyttelijöiden nerokkaisiin tulkintoihin. Päähenkilö Dan Starkey on samaistuttavissa oleva hahmo kaikkine vikoineen, eikä kyseistä hahmoa pystyisi näyttelemään kukaan muu yhtä hyvin kuin David Thewlis.

Tässä on mielestäni tarpeeksi sanottu, miksi rakastan ks. elokuvaa. Taidanpa katsoa sen taas!

Someone new

Movie Mondayn 22. haaste sisälsi seuraavaa:
Sitä kaikkein parasta näyttelijää on jo kyselty, mutta kuka on sellainen näyttelijä, joka on noussut lempinäyttelijöidesi joukkoon vastikään? Muistatko mikä oli ensimmäinen elokuva, jonka kyseiseltä näyttelijältä näit? Kolahtiko heti vai menikö hetken aikaa ennen kuin näyttelijä vahvisti paikkansa lempinäyttelijöidesi joukossa? Mikä on suosikkielokuvasi tältä näyttelijältä ja miksi?

 Täytyy myöntää, että mä olen pysynyt hyvin pitkään samojen tähtien pauloissa, löytämättä oikeastaan ketään uutta... Ainoa joka tulee mieleen on Ian Somerhalder, mutta hänkään ei ole elokuvista vaan tv-sarjoista tutuksi tullut... Benedict Cumberbatchikin on vain vuoden vanha tuttavuus, mutta myöskin tv-sarjoista peräisin... Voih...
Täytyy sanoa, että olen niin kaavoihin kangistunut, etten keksi yhtikäs ketään tähän haasteeseen vastaukseksi.

Finnish movie culture... excuse me, what?

Movie Mondayn 21. haaste oli kertoa suomalaisesta elokuvasta, jonka näyttäisit muillekin.

Jos sinä näyttäisit yhden suomalaisen elokuvan jollekulle syntyperältään muualta olevalle, mikä se olisi? Mikä raina olisi sinusta sellainen, joka ansaitsisi viitoittaa Suomen tietä kulttuuria tuntemattoman hepun leffalemppareiden joukkoon?

Kaikki jotka tuntee mua ja mun elokuvamakuani edes tipan verran tietää jo nyt, mitä mä aion vastata:

En yhtikäs mitään.

Mä inhoan suomalaisia elokuvia, oli ne sitten draamaa tai (wannabe)komediaa, tai kenties jopa kauhua kuten Sauna. Mä inhoan suomalaisten surkeaa otetta leffojen ohjaamisen suhteen ja mä inhoan suomalaisia näyttelijöitä, etenkin niitä joita kulutetaan joka perhanan elokuvassa ja aina samanlaisissa rooleissa. 

En vaan arvosta. 

Just dance, dance, dance...

Movie Mondayn 20. haaste oli kertoa tanssin taiasta. Minkä elokuvan tanssikohtaus on sinulle erityisen läheinen muistoissasi, tai onko jokin ollut aivan erityisen vaikuttava? Vai onko kyseessä ihan kokonainen tanssielokuva?
Minulta löytyi montakin vastausta. Yksi lapsuudesta läheiseksi jäänyt oli totta kai ja tietysti...




Sitten yksi joka on nykyisyydessä vaikuttanut ihanalla tunnelmallaan, seksikkyydellään, musiikillaan... ja all that jazz!

Yikes...

Movie Mondayn 19. haaste oli kertoa mikä elokuva pistää pelottamaan, ahdistamaan, piiloutumaan peiton alle... Vastaukseni ei ihmetytä ihmisiä jotka tuntevat minut lähemmin.


Katsoin Blair Witch Projectin nuorena. Liian nuorena. Ja vieläpä sähkökatkon aikana akulla toimivalta läppäriltä. Olin niin nuori tätä katsoessa, että luulin sitä pitkään todeksi (pientä mieltä vakuuttavat kotisivutkaan eivät auttaneet asiaa...). Blair Witchissä pelottaa eniten juurikin se, että kauhun aiheuttajaa ei näe koskaan. Pelkäät jotakin mitä et voi nähdä. Siihen verrattuna pikkutytöt silmillä valuvine mustine hiuksineen eivät tunnu oikein miltään. Ja se, että elokuva on kuvattu täysin käsivarassa olevilla kameroilla, eikä minkäänlaisia erikoisefektejä tai musiikkeja ole, tekee siitä vielä arvaamattomamman ja karmivamman. Et voi päätellä edes musiikista, että mitä tulee tapahtumaan.

Gunpowder, treason and plot

Movie Mondayn 18. haaste koski tällä kertaa suosikkilainsuojatonta. Olen suoraansanottuna surkea länkkäreiden katsoja, joten en voinut turvautua niihin tätä miettiessäni. Robin Hood ei myöskään iske, joten ongelma oli punottu. En saanut eilen päähäni mitään, mutta tänään elokuvahyllyäni tuijotellessa huomasin erään.

Voilà! In view, a humble vaudevillian veteran, cast vicariously as both victim and villain by the vicissitudes of Fate. This visage, no mere veneer of vanity, is a vestige of the vox populi, now vacant, vanished. However, this valorous visitation of a by-gone vexation, stands vivified and has vowed to vanquish these venal and virulent vermin vanguarding vice and vouchsafing the violently vicious and voracious violation of volition.
The only verdict is vengeance; a vendetta, held as a votive, not in vain, for the value and veracity of such shall one day vindicate the vigilant and the virtuous. Verily, this vichyssoise of verbiage veers most verbose, so let me simply add that it's my very good honor to meet you and you may call me V.


...Tarvitseeko tämä edes perusteluja?

Loved him, loved him (not)

Movie Mondayn 17. haaste oli tällä kertaa kertoa näyttelijästä, josta en ensin pitänyt lainkaan, ja josta pidän nykyään. Eli joku joka ei ensin näyttelijäntaidoillaan vakuuttanut ja sitten sulattikin aivoni ja sydämeni. Jessus, tämä meni vaikeaksi... Tietysti on tämä että "en tykännyt" Johnny Deppistä koska kaikki muutkin tykkäsivät enkä halunnut olla osa massaa, mutta en mä voinut kauaa pyristellä herralle vastaan... Damn you, The Man Who Cried.

Tämä on ehkä hassu mielen muutos, koska en ks. näyttelijästä koskaan ollut sitä mieltä etteikö hän osaisi näytellä... En vain tykännyt hänestä muuten vaan. Liian iso nenä, epämiellyttävän oloinen suuressa osaa rooleistaan, silmät jollakin tapaa jäätävät, kuin ne näkisivät suoraan valheiden läpi suoraan sieluun (oikeasti, sen silmät näyttää siltä että ne on nähnyt jo kaiken). Myöhemmin kuitenkin aloin huomata asioita; miehellä oli äärimmäisen viehättävä ääni ja aksentti. Hän on hyvä ruumiinelkeissä, kuin hän olisi näytellyt koko ikänsä Shakespearea. Hän näyttää kameran edessä tietävän aina mitä tekee, koska hän ei koskaan näytä siltä että hän miettisi tekemisiään edes sekunnin sadasosaa. Hän hurmasi minut erityisesti Pirates of the Caribbeanissa, Shakespeare in Lovessa ja King's Speechissä. Hän on... (rumpujen pärinää)


Tittididii! Geoffrey Rush!

This thing changed my life, or did it..?


Movie Mondayn #16 haaste oli kertoa elokuvasta joka jollain tapaa muutti käsitystäni maailmasta, tai muutti jotenkin elämääni tai periaatteitani. Tämä olikin aika vaikea... Jos Potterit olisi tulleet vain elokuvina eikä kirjoina, niin silloin ehkä olisin valinnut niin. Ehkä.

Yksi joka tulisi mieleen on V niinkuin Verikosto, mutta toisaalta se ei muuttanut käsitystäni homoseksuaalien suhteen, vaan pikemminkin vain vahvisti mielipidettäni, kiitos kurjan kohtelun jota ne fiktiiviset henkilöt kokivat, kuten se lesbo näyttelijätär jonka kirjeitä Evey luki... Kyseinen leffa osoitti myös että kapinalliset on välillä kyllä oikeassakin, sanoi media mitä vaan.


The Inner life of Martin Frost taas opetti, että kirjailijat ei rakastu (tai ei pitäis/kannattais...), mutta muusa saa aina olla. Pidän tämän mielessä sitten kun kirjailijan urani pääsee kunnolla aluilleen... Harry Brown-elokuva opetti, että nykyajan nuoriso on pelottavaa, ja jos menevät vielä pahemmaksi niin en edes halua lapsia tähän maailmaan.

Hassua kyllä Star Warseista en oppinut mitään, paitsi että selibaattius johtaa paskamaisiin vaikeuksiin... Ja kaiken pahan takana on aina niin pieni ja mitätön asia kuin sormus, opetti Taru Sormusten Herrasta. Ja Ylpeys & Ennakkoluulo osoitti, että sellaista rakkautta löytyy vain kirjoista ja elokuvista. Boondock Saints todisti että "fuck" on hyvin kätevä sana. Ja Amélie todisti, että joku muukin nauttii käden upottamisesta jyvien sekaan, en olekaan yksin asian kanssa...

Kaikkea pientä kyllä löytyy, mutta en keksi elokuvaa joka olisi mullistanut mitenkään suuresti mielipiteitäni tai elämänkatsomustani. Päivitän tätä jos keksin moisen...

I like these, no matter what others think

Movie Mondayn 15. haaste oli kertoa elokuvasta josta sinä itse pidät, mutta tuntemasi ihmiset tai kriitikot eivät. Muistan kyllä montakin tilannetta kun olen kertonut jostakin elokuvasta, että tykkään siitä, ja vastauksena oon saanut nyrpisteleviä neniä, mutta en kuollaksenikaan muista enää sitä kaikkein eniten sellaisia ilmeitä saanutta, vaikka tuijotin dvd-hyllyä pitkän aikaa. Muutama nyt tuli kuitenkin ainakin mieleeni...


Hellboy ei ehkä ole alkuperäistarinaansa nähden mikään mestariteos, mutta mä olen aina tykännyt siitä hirmuisesti. Abe ja Hellboy ovat ihania hahmoja ja lempikohtaukseni on se kun Trevor Broom houkuttelee Hellboyn syliinsä Baby Ruth-suklaapatukalla. Moni mun kavereista ei hirveästi arvosta Hellboyta, luultavasti juuri sen takia että se ei vastaa sarjakuvien tarinaa kovinkaan paljoa ja on tapahtumiltaan melko klisee. 


Heath Ledgerin joutsenlaulu oli monelle ihmiselle todellinen pettymys, The Dark Knightiin verrattuna ainakin. Myönnetään, olihan se koko elokuva hiukan outo, mutta loppujen lopuksi se käy kyllä monella tavalla järkeen jos sen vain katsoo pariin kertaan. Moni ei kuitenkaan arvostanut tätä leffaa ollenkaan, vaikka minusta se oli kyllä hyvä.


Laughter

Movie mondayn 13. haaste oli tällä kertaa oikeasti vaikea... Kyseessä olisi siis elokuva, jonka jokin komediakohta on saanut nauramaan aina uudestaan ja uudestaan... Mutta juurikin tällä sekunnilla tätä kirjoittaessani, keksin sen.




Elokuvasta nimeltä Boondock Saints. David Della Roccon repliikki. 

I love you


Movie Mondayn 12. haaste osoittautui maailman helpoimmaksi. Kysymyksenä oli, kuka on mielestäni paras näyttelijä. Neljä sanaa: John Christopher Depp Toinen. Voi sitä kyynelten määrää mitä olen kuluttanut tämän miehen elokuvia katsellessani, voi sitä naurun remakkaa, voi sitä hyvän olon tunnetta lopputekstien aikana, kun tuntuu että huoltoasemalla kyniä myyvästä reppanastakin voi tulla jotain. Johnny Depp valaa muhun toivoa siitä, että mustakin voi vielä tulla näyttelijä, ja hyvä sellainen, riippumatta siitä mistä olen kotoisin, tai mitä valintoja teen elämässäni. Johnny Depp; Captain Jack Sparrow, Edward Scissorhands, Sweeney Todd, John Dillinger, Mad Hatter... Ah <3

Ja koska en halua, että kaikki luulevat että tämä päätös oli helppo, paljastan miehen joka on erittäin tiukasti Johnnyn kannoilla kakkosena...


Leonard Gary Oldman, nerokkain pahisten rooleihin samaistuva näyttelijä jota Englanti on päällään kantanut. Monien äänien, aksenttien ja ilmeiden mies <3 Gary Oldman; Léon, Harry Potter, Dracula, Fifth Element, Book of Eli, Sid & Nancy... aah <3 Jos saisin päättää kenen lapseksi syntyisin, se olisi tämä mies, jotta saisin seurata hänen nerokasta työtään lähietäisyydellä.

Any actor who tells you that they have become the people they play, unless they're clearly diagnosed as a schizophrenic, is bullshitting you.  

I hate you

Tämän kertainen Movie Monday-haaste koski ärsyttävintä elokuvahahmoa. Niitä minulta löytyy monia, kuten se ilkeä vanginvahti Green Milessa, tai Mr. Smith Matrixista, tai kenties Roxie Chicagosta... Mutta yksi hahmo ärsyttää puhtaalla Mary Suemaisuudellaan ylitse kaiken.


Anna Valerious Van Helsingistä. Ennen kuin menen edes luonteeseen, niin totean että korsetti päällä ja korkokengät jalassa ei kauheasti vampyyreja jahtailla (joo ihan kuin olisin kokeillut, mutta...). Anna on ärsyttävän täydellinen; kaunis, rohkea, vahva, perheelleen uskollinen ja sanoinko jo 'kaunis'? Se nyt vielä puuttuisi, että hän on prinsessa... eiku niin joo, hänhän on. Onneksi Anna kuoli tässä elokuvassa, muuten olisin repinyt pelihousuni oikeasti. Arrrgh... Katelle sopii paremmin vampyyrin rooli Underworldissa kuin vampyyrejä listivän mustalaisprinsessan.  

Who would I be...



Movie Mondayn 10. haaste oli todellakin vaikein kaikista...

Jokaiselta löytyy varmasti elokuva, jonka maailmaa on ihastellut niin paljon, että olisi halunnut hengittää sitä itse. Missä elokuvassa sinä haluaisit elää ja miksi? Olisitko joku kyseisen elokuvan nykyisistä hahmoista vai mieluummin joku sivustakatsoja? Rakentuisiko maailmasi vain tämän yhden elokuvan ja sen puitteiden varaan vai yhdistäisitkö aspekteja eri rainoista? Miten on ajallisen kontekstin laita, entä soundtrackin? Kuka ohjaisi elämääsi?

Sen minä tiedän, että jos minusta ihan omana itsenäni tehtäisiin elokuva, sen ohjaisi Mark Rydell, mutta maailma jossa minä haluaisin elää tai kuka minä haluaisin olla, niin sen leffan ohjaisi Peter Jackson tai Guy Ritchie. Tässä haasteessa ei voi olla vain yhtä vastausta...

Harry Potter: Olisin rohkelikko Tylypahkassa, ehkä kaksi vuotta ylemmällä luokalla kuin Potter, ja hengailisin päivät pitkät Weasleyn kaksosten kanssa. Isänäni tietysti Sirius Musta! Tai sitten olisin Tylypahkassa yhtä aikaa kuin Kelmit ja ihastuisin Siriukseen...

Taru Sormusten Herrasta: Olisin haltioiden kasvattama ihminen, joka puolustaisi Minas Tirithiä kapteeniensa Boromirin ja Faramirin kanssa. Alituiseen sotaan ei voi kyllästyä jos kapteeneina on kaksi ihanaa miestä! Aragornin siskona olo olisi vielä plussaa kun lopulta saisi ehkä kruuununkin...

Star Wars: Jediksi minulla ei riittäisi kärsivällisyys, sodanhalu, eikä kyky pidättäytyä parisuhteista, joten olisin luultavasti joku hiukan mitättömämpi hahmo, vaikkapa avaruusaluksen ohjaaja! Ja Obi-Wan Kenobi saisi luvan kuulua ystävälistalleni...


Pirates of the Caribbean: Merirosvona Karibialla. Lämpöä, rommia, merta... Eikä kapteeni Sparrowhun törmääminenkään olisi pahasta...

Sherlock Holmesin Lontoo: Tohtori Watsonin kaltaisena Holmesin oikeana kätenä, ratkomassa suuria mysteerejä nerokkaimman etsivän kanssa... Tähän ei voisi ikinä kyllästyä. Muutenkin 1800-luvun Englanti miljöönä olisi ehkä suurin unelmani koskaan...

Underworld: Olisiko hienompaa asiaa kuin olla latexiin pukeutuva vampyyri, joka kuitenkin vakoilee lajitovereitaan lykaanien johtajalle, seksikkyden jumalalle, Lucianille? Kuolematon, aina hyvän näköinen, ja paljon hienoja aseita...

Feelings...

Movie Mondayn 9. haaste oli kertoa elokuvasta joka on jäänyt mieleen, koska sen aikana tai juuri ennen tai jälkeen on tapahtunut jotain, oli se sitten mukavaa tai ikävää. Itselläni tuli mieleeni kolme sellaista elokuvaa, joten laitanpa ne tähän tapahtumajärjestyksessä...


Ensimmäinen muistoja, ja ikävää fiilistä herättävä on Public Enemies. Olin lupautunut siskoni kanssa katsomaan sen elokuvan leffateatterissa, mutta kun kyseinen viikko koitti, niin sain pari päivää ennen elokuvailtaa rukkaset eräältä, jota kohtaan olin kohdistanut vahvoja tunteita yli kaksi vuotta. Selvisi, että kyseinen henkilö oli vain käyttänyt minua ja läheisyyttäni hyväksi, että hän ei tuntisi oloaan niin yksinäiseksi, mutta ei tuntenut kuitenkaan mitään ystävyyttä vahvempaa minua kohtaan. Noh... se tietysti masensi. Eikä aivan lievästi, sillä olin seuraavat päivät ihan ontto, eikä mikään tunne oikein hätkähdyttänyt minua siitä olotunteesta pois. Se alkoi jopa hieman pelottaa, joten tein jotain todella typerää saadakseni adrenaliinin virtaamaan suonissani, tosin tuloksetta. Ei se tuntunut oikeastaan miltään sekään, mutta ainoa pelko oli, että joku saisi tietää siitä, koska en halunnut kenenkään sotkeutuvan asioihini ja alkavan kysellä, miksi tein sen mitä tein. Eräs tosin sai kuulla asian suoraan multa, mutta eipä siitä sen enempää.. Noh, elokuviin mentäessä olinkin sitten jo ihan turta, kun en ollut onnistunut saamaan mitään tunnevyöryä aikaiseksi. Muistan vieläkin Public Enemiesiä katsellessa miten tyhjä olin silloin.


Tuosta tapahtuneesta pari kuukautta eteenpäin, lupauduin menemään elokuviin eräiden kavereiden kanssa katsomaan Kunniattomat paskiaiset, ja sitä ennen menimme Pancho Villaan syömään... Tiesin heti, että se oli huono idea, kun astuin ovista sisälle. Paikalle oli saapunut nimittäin viikon kestäneen suhteeni toinen osapuoli, josta olin eronnut vastikään, petettyäni hänen luottamuksensa. Noh, ei siinä vielä mitään mutta sen kyseisen henkilön vieressä istui se, jonka kanssa olin häntä pettänyt. Ja paikalle oli saapumassa vielä eräs, jota vihaan edelleen sydämeni kyllyydestä. Ajattelin vähän aikaa että lähdenkö käpälämäkeen, mutta lopulta jäin nielemään tappiotani. Istuin exäni ja tämän pettäjä-tyypin välissä ja kuvittelin pääni sisällä hyppääväni junan alle, vaikken sellaista oikeasti tekisi. Sitten tämä vihamiehenikin saapui paikalle, ja hän oli tuonut mukanaan kämppiksensä. Ajattelin, että minkälainen idiootti suostuu asumaan samassa kämpässä sen pellen kanssa, mutta kun sitten näin kyseisen henkilön omin silmin, niin en huomannut hänessä mitään erikoista. Ei mitään tyhmää piirrettä, ei mitään mikä osoittaisi, että hän on täysi idiootti. Hiukan hurjan näköinen hän kyllä oli, mustine nahkatakkeineen ja kurkkusalaattihousuineen, maihareineen ja pitkähköine vaaleine hiuksineen, mutta ei mitenkään tyhmän oloinen.

Siitä henkilöstä tuli ensimmäinen kunnon poikaystäväni, ja kunnollinen ex-poikaystäväni, koska emme eronneet riidoissa, vaan olemme hyvissä väleissä ja välitämme toisistamme edelleen. Nyt tietysti Kunniattomia Paskiaisia katsoessa tulee mieleen se ilta kun hän istui pari riviä taaempana minusta ja yritin vessaan mennessäkin tiirailla häntä ja arvioida olikohan hän varattu. Tai ne hetket elokuvan jälkeen kun nukuimme erään asunnon eteisessä patjalla ja juttelimme aamukuuteen asti.



Viimeinen, muttei suinkaan vähäisin, on tietysti tänä kesänä katsomani Harry Potter & Deathly Hallows 2. Ennen elokuvaa kokoonnuimme jo joskus viiden aikaan Finnkinon Plevnalle istumaan ja juttelemaan Pottereista, monien FinFanFunilaisten Potter-fanaatikkojen kanssa. Keskustelimme siitä mitä tulisimme elokuvassa näkemään, ja mistä pidimme edellisissä elokuvissa, ja miten paljon rakastamme Potter-kirjoja. Olin pukeutuneena Sirius Mustaksi ja laittautunut hiuksia myöten, ja voitin huutoäänestyksen ansiota pukukilpailun, jonka palkintona oli Potter-juliste. Elokuvan aikana itkin enemmän kuin ikinä elämäni aikana, koska niin moni rakastamani hahmo kuoli, ja ensinnäkin siksi, koska ymmärsin että Potterit loppuivat nyt. Ei ole enää kirjoja tai elokuvia joita odottaa. On vain Pottermore.
Elokuvan jälkeen tuli itkettyä vielä hiukan lisää muiden fanien kanssa, ja keskusteltua elokuvasta. Se oli melko ikimuistoinen yö, ja luulenpa että aina viimeistä Potteria katsoessani, tulen muistamaan ensi-illan.

Heroes of my childhood..

Movie Mondayn 8. haaste koskee lapsuuden sankareita, eli elokuvaa jota katsoit jo lapsena ja joka jätti sinuun muistoja, oli ne sitten traumatisoivia tai hyviä sellaisia. Ensimmäisenä mieleeni tulivat tietysti tv-sarjat, kuten Candy Candy, Starzinger, Teinimutanttininjakilpikonnat, Prätkähiiret, Bambukarhut, Vili Vilperi ja Halinallet, mutta koska kyse on elokuvista, niin tämä osoittautui jo haasteeksi... en muista oikeastaan montaakaan nimenomaan elokuvaa, paitsi Return to Oz joka ei tosin hetkauttanut minua suuntaan eikä toiseen, siitä jäi muistot koska sitä katsottiin meillä kotona paljon, mutta en minä siitä erityisesti pitänyt koskaan.

Tätä kirjoittaessani tosin mieleeni iski nyt tietysti elokuvat jotka liikuttivat juuri minun sukupolveani, meitä jotka kasvoimme VHS:n parissa: Disneyt. Aivan pienenä katsoin tietysti näitä ei-niin pelottavia Disney-elokuvia, kuten Bambi, Peter Pan, Toy Story, Hercules, Mulan, Pocahontas, Notre-Damen Kellonsoittaja, Viidakkokirja, Lumikki & 7 Kääpiötä, ja sitten vähän isompana tulivat ne loputkin. Näistä ehdoton suosikkini oli kyllä Peter Pan, mutta sekään ei ole tehnyt lähtemätöntä jälkeä minuun.

Sitten mieleeni tulevat Warner Brosin teokset: Peukaloliisa, Seikkailujen Camelot, Peikko Keskuspuistossa...
Ja sitten mieleeni iskeytyy se ultimaattinen suosikkini: Anastasia. Anastasia on ihana tarina ainoasta eloonjääneestä keisari Romanovin lapsesta, joka menettää muistinsa ja joutuu orpokotiin. Ainoa esine joka hänellä on menneisyydestään tallessa, on kaulakoru, jossa lukee: Yhdessä Pariisissa. Anastasia - tai siis Anja, pyrkii siis pääsemään keinolla millä hyvänsä Pariisiin, löytääkseen perheensä viimeisen jäsenen, isoäitinsä, joka on jo luopunut toivosta, että hän löytäisi Anastasian elossa.



Toinen elokuva oli myös lapsena ylitse muiden, siihen asti kunnes olin nähnyt Anastasian joka päihitti senkin: Joutsenprinsessa. Prinsessa Odetten oli määrä naida prinssi Derek, jonka hän kanssa vietti monet kesät tämän valtakunnassa. Mutta viimein kun he löytävät tunteita toisiaan kohtaan, Derek valitsee sanansa väärin ja Odette lähtee kohti kotiaan. Matkalla hänen ja hänen isänsä kimppuun käy velho, Rupert, joka varastaa Odetten ja kiroaa hänet, että joka yö kuun laskiessa, hän muuttuu joutseneksi. Derek saapuu paikalle juuri ennen kuin Odetten isä, kuningas Vilhelm kuolee, ja kuulee tältä, että heidän kimppuunsa kävi 'suuri eläin'. Derek päättää pelastaa Odetten, ja tekee kaikkensa löytääkseen tämän.






Kolmanneksi suurimmaksi suosikikseni pääsi aikanaan Taikamiekka - Seikkailujen Camelot. Elokuva kertoo Kaley-nimisestä tytöstä jonka isä on pyöreän pöydän ritarina Camelotissa, mutta tämä saa surmansa kun yksi ritareista pettää heidät kaikki ja yrittäessään varastaa Excaliburin, Kayleyn isä astuu hänen tielleen. Kayleyn suurin haave on ryhtyä isänsä tavoin ritariksi, mutta koska hän on tyttö, haave on hyvin vaikeasti toteutettavissa. Eräänä päivänä Excalibur yritetään jälleen varastaa, mutta se putoaa varkaansa käsistä Kiellettyyn metsään, ja Kayley tekee kaikkensa löytääkseen sen, ja pelastaakseen kuningas Artturin ja koko Camelotin.



Warner Brosilta löytyy myös toinen suosikkini, eli Peukaloliisa. Tarvitseeko tämän tarinan juonta edes selittää?



Ja viides suosikkini piirretyistä, on hiukan raamatullisempi tarina, jonka näin ensikertaa pyhäkoulussa kun olimme tehneet kaikki koulutehtävät ja meillä jäi yliaikaa vietettäväksi. Eli Egyptin Prinssi. Ihanat musiikit tässä elokuvassa!



Lapsuudessa vaikuttaneiden piirrettyjen top 5:
1. Anastasia
2. Joutsenprinsessa
3. Seikkailujen Camelot
4. Peukaloliisa
5. Egyptin Prinssi

Sitten tullaankin näihin ei-piirrettyihin. En muista kuinka nuori oikein olin nähdessäni ensikertaa kirjaan perustuvan elokuvan, Secret Garden, mutta muistan katsoneeni sitä miljoonaan kertaan. Rakastin koko elokuvan miljöötä, hahmoja ja eläimiä, sekä tarinan kulkua synkästä ja surullisesta elämästä iloon ja onnelliseen loppuun. Suosittelen tätä kaikille.




Koska vietin suuren osan lapsuudestani pikkuserkkuni Rikun kanssa, jalkapallosta ja siihen liittyvistä asioista tuli suuri osa elämääni. Mutta eipä se minua haitannut, koska siten pääsin tutustumaan elokuvaan Bend it like Beckham. Päähenkilö, Jessie, on intialainen tyttö, joka ei halua elämältään muuta kuin että hän saa pelata jalkapalloa aidossa joukkueessa, mutta hänen perheensä mielestä se on hyvin epäsoveliasta naiselle juosta viheriöillä näyttämässä kaikille sääriään, kun hänen pitäisi olla etsimässä aviomiestä ja oppia kokkaamaan intialaisia ruokia. Jessie joutuu siksi tekemään päätöksiä: lopettaako pelaaminen, vai jatkaa pelaamista ilman vanhempiensa lupaa? Tämän elokuvan kautta tutustuin ensikertaa Keira Knightleyyn, josta tuli suurin naispuolinen näyttelijäidolini ajanmittaan, ja jonka minun on ollut jopa kunnia tavata kerran elämässäni (kevät 2010). Tykkäsin tästä elokuvasta koska se ei ollut pelkkää jalkapalloa, siinä oli myös ihmissuhdesotkuja ja komediaa ja hyvää musiikkia. Ja mikä parasta, vaikka siinä olikin melko paljon jalkapalloa, niin siinä oli myös hiukan David Beckhamia!




Lapsuudessa vaikuttaneet muut elokuvat, top 3:
1. Secret Garden
2. Bend it like Beckham
3. Return to OZ

Gone but not forgotten...

Movie Mondayn 7. haaste oli kertoa jo edesmenneestä näyttelijästä, joka on jättänyt sinuun lähtemättömän jäljen, jäänyt muistoihisi, eikä ole lähtenyt sieltä. Moni ihminen valitsi kohteekseen Heath Ledgerin, jonka äkillinen lähtö on minullakin vielä tuoreessa muistissani, mutta eräs kauemmin kuolleena ollut on jättänyt syvimmät jälkensä juuri minuun.

Jeremy Brett

Peter J. W. Huggins, alias Jeremy Brett, on ollut osa pientä elämääni jo 90-luvun loppupuolella, kun aloin kiinnostua BBC:n tuotoksista 'The Memoirs of Sherlock Holmes', 'The  Casebook of Sherlock Holmes', 'The Return of Sherlock Holmes' ja 'The Adventures of Sherlock Holmes'. Jeremy Brett on Sherlock Holmes. Se ainoa oikea Sherlock Holmes. Jokainen käden liike, ilme, katse johonkin toiseen suuntaan, kaikki tuntui tarkkaan harkitulta, mutta hän teki sen kaiken niin kevyesti, että tuntui kuin hän tekisi sen aivan itsestään, mitään ajattelematta. Ja Jeremy oli jo nuorempana näyttelijänero, kuten elokuvassa My Fair Lady voidaan todeta. Jeremy oli maanisdepressiivinen, ja hänen vaimonsa kuoltua syöpään 1985, hän masentui ja joutui ottamaan lääkitystä masennukseensa, ja lääkkeen sivuvaikutuksiin kuului nesteen kertyminen kehossa - Jeremyn paino nousi ja hänen kaksi kertaa normaalia suurempi sydän joutui koetukselle ja hän sai sydänkohtauksen 12. syyskuuta 1995, vain 61-vuotiaana. 


Muistoihini jääneet top 5:
1. Jeremy Brett
2. Heath Ledger
3. River Phoenix
4. Elizabeth Taylor
5. Brandon Lee

Dracula gone bad


Niin sydäntä särkevää kuin se onkin sanoa, etten lämmennyt Draculalle, niin totuus vain on totuus. Movie Mondayn haasteena kun on nähkääs nyt Tylsät Klassikot. Ja Bela Lugosin Dracula valitettavasti on todellakin sellainen. Ostin Viiden tähden divarista eräänä päivänä keräilijän boxin jossa on Dracula, Dracula's daughter, Dracula's son ja oliko kenties vielä jokin ihmissusielokuvakin, ja olin kuolla tylsyyteen jo Draculan kohdalla että valitettavasti muut elokuvat eivät saaneet edes tilaisuutta selitellä itseään. Ehkä tämä elokuva oli aikanaan todella suuri helmi mutta näin -90 luvulla syntyneelle tytölle se oli vain huonoilla efekteillä täytetty ja omituinen. Ei sitä voi paremmin kai selitellä, mutta häpeän suuresti itseäni kun en kyennyt ihastumaan tähän Draculan versioon, vaikka Dracula yleensäottaen on melkoinen elämäni rakkaus. Miksiköhän en pistänyt Draculaa parhaiden elokuvahahmojen top viiteen?

Tylsien klassikoiden Top 3 (koska en keksi viittä)
1. Bela Lugosin Dracula
2. The Godfather 3
3. King Kong